MONSUUNIKAUDEN PÄÄTÖS

Taksi pysähtyi intialaisen lastenkodin eteen. Annoin itselleni aikaa hengittää hetken ja katseeni kiersi rauhallisesti ympäristöä. Paikka on hiljainen. Koti on kolmessa kerroksessa. Ja kas, onko se keinu siinä ulkopuolella portin pielessä?

IMG_9108

Keinuhan se tavallaan on. Vauvakeinu. Nyt se on tyhjä, mutta joskus siellä keinuu vauva, jonka omainen on epätoivoisessa tilanteessa sinne jättänyt. Nostan katseeni kohti pilviä ja etsin sen hopeista reunaa. Hopea on ruostunutta ja resuista, vaan näkyyhän siinä se pieni lohdutuksen kirkas kohta, josta tietää, että hyljätty vauva on tuotu tähän nimenomaiseen kehtoon luottaen, että lastenkodin henkilökunta ottaa ihmistaimen hoitoonsa. Kotiinsa.

Tämä lastenkoti on kaiken kaikkiaan siisti ja selkeässä ohjauksessa.

Nousemme portaat ylimpään kerrokseen, jossa on kymmenkunta lasta. Tyttöjä ja poikia ja kolme hoitajaa. Pysähdyn sängyn viereen, jossa on kaksi kehitysvammaista lasta. Toinen hymyilee ja puristaa kättäni. Toinen heistä ei tavoita tätä maailmaan, eikä näitä lapsia tulla koskaan adoptoimaan.

Kerron lastenkodin johtajalle teistä; Hupihanan piirakkaporukasta, ja ennen poistumistamme, leikkaan piirakasta palasen, jotta henkilökunta voi ostaa mm. tarvittavia lääkkeitä näille asukkaille.

Samaisella reissulla käymme myös slummissa toisella suunnalla. Siellä ei ole hiljaista. Monsuunisateet ovat pikkuhiljaa väistymässä. Hyvä ja huono. Vesi on tullut tarpeeseen, mutta viemärimaailman liepeillä kosteus elättää mainiosti tautien siemeniä. Tämä on arkea Intiassa. Se yllättää yhtä vähän kuin jokavuotinen lumisade Suomessa.

Koska on sunnuntai, niin “lastentarha” on tyhjillään. Täällä lastentarhassa ei ole ruokailu-, eikä päiväunipakkoa. Ei aina ruokaakaan, saati paikkaa mihin painaa päänsä.

Leikkaan Hupihanan piirakasta palasen. Sillä rahalla “lastentarhassa” syödään lounasta kymmenen päivää.

IMG_9086

Kiitos Hupihanalaiset ja värikästä syksyä. ❤

 

 

 

 

Advertisements

LASKIAISEN LASKUJA

 

Perinteisesti laskiaisen pulkkamäessä huudettiin ”pitkiä pellavia, hienoja hamppuja, räätikkäitä kuin nurkanpäitä ja nauriita kuin lautasia!”
Nykyajan maailmassa nuo sanat ovat melkein yhtä vieraita kuin mäenlasku Mumbaissa konsanaan.
Mumbaissa, Sakinakan slummissa, on omat ilonsa. Ja surunsa.
Laskiaispullan kermavaahdon jättämä rasvainen jälki tuntuu vielä suussani, kun mietin viime aikojen nousuja ja laskuja.
Hupihanahan syntyi Jasbirin perheen auttamiseksi, kun hänen siskonsa kuoli malariaan, mutta Jasbir selvisi.
Muutama viikko sitten Jasbir sairastui tuberkuloosiin.
Ihan tosi tyhmää.
Piirakan palasilla hän on nyt ollut pariin otteeseen sairaalahoidossa ja lääkitys jatkuu kotioloissa.
Abrar, jonka polvi leivottiin jouluna uuteen kuosiin, toipuu köpötellen. Kuvassa isä asettelee lastaa. Kipu on helpottanut. Abrar oli sairaalassa “suosikkipoika”, koska sinnikkäästi jaksoi peittää pelot reippauden alle.
IMG_20160116_080405
Nikhil on 2-vuotias tyttömme. Tässä perheessä on kolme lasta, mutta ei tuloja. Nikhil on erittäin heikko, eikä hän osaa vieläkään kävellä. Lääkäri määräsi lääkettä ja seurantaa.
Nikhil
Shanker on myös 2-vuotias. Perheen isä on putkimies ja lapsia on kuusi. Shanker kärsi kovasta kuumeesta ja tarvitsi pikaisesti apua. Piirakalla se oli mahdollista.
Shanker Jaysingh
Tänä laskiaisena Helsingissä on vesikeli, joten valitsimme laskukaavaksi piirakan palaset.
Näillä mennään liukkaasti ala- ja ylämäet. ❤