LASKIAISEN LASKUJA

 

Perinteisesti laskiaisen pulkkamäessä huudettiin ”pitkiä pellavia, hienoja hamppuja, räätikkäitä kuin nurkanpäitä ja nauriita kuin lautasia!”
Nykyajan maailmassa nuo sanat ovat melkein yhtä vieraita kuin mäenlasku Mumbaissa konsanaan.
Mumbaissa, Sakinakan slummissa, on omat ilonsa. Ja surunsa.
Laskiaispullan kermavaahdon jättämä rasvainen jälki tuntuu vielä suussani, kun mietin viime aikojen nousuja ja laskuja.
Hupihanahan syntyi Jasbirin perheen auttamiseksi, kun hänen siskonsa kuoli malariaan, mutta Jasbir selvisi.
Muutama viikko sitten Jasbir sairastui tuberkuloosiin.
Ihan tosi tyhmää.
Piirakan palasilla hän on nyt ollut pariin otteeseen sairaalahoidossa ja lääkitys jatkuu kotioloissa.
Abrar, jonka polvi leivottiin jouluna uuteen kuosiin, toipuu köpötellen. Kuvassa isä asettelee lastaa. Kipu on helpottanut. Abrar oli sairaalassa “suosikkipoika”, koska sinnikkäästi jaksoi peittää pelot reippauden alle.
IMG_20160116_080405
Nikhil on 2-vuotias tyttömme. Tässä perheessä on kolme lasta, mutta ei tuloja. Nikhil on erittäin heikko, eikä hän osaa vieläkään kävellä. Lääkäri määräsi lääkettä ja seurantaa.
Nikhil
Shanker on myös 2-vuotias. Perheen isä on putkimies ja lapsia on kuusi. Shanker kärsi kovasta kuumeesta ja tarvitsi pikaisesti apua. Piirakalla se oli mahdollista.
Shanker Jaysingh
Tänä laskiaisena Helsingissä on vesikeli, joten valitsimme laskukaavaksi piirakan palaset.
Näillä mennään liukkaasti ala- ja ylämäet. ❤
Advertisements

POLVESTA POIKA PARANEE!

Hyvä Joulu kurkistaa jo nurkan takaa. Tontut ovat kurkistelleet jo pidempään ja hyvillä piirakoilla on valmisteltu hyvää oloa.

Mumbain slummissa järjestettiin jo perinteiseksi muodostunut Medical Camp. Järjestysnumerolla 10! Tällä kertaa 128 lasta kävi lääkärissä.

Toisaalla samaan aikaan yskähteli, tuberkuloosiin menettämämme Deepakin pikkusisko, Sunita 12v. Sunitalla on suruja ja liian monia terveysongelmia. Hän kävi kasvattajana toimivan isoisän kanssa silmälääkärissä ja samalla aloitettiin myös lääkitys tuberkuloosiin. Aikainen hoito parantaa mahdollisuuksia voittaa tauti.

017

Abhar Khan, 9 v, sen sijaan putosi muutama vuosi sitten talon katolta. Hän satutti polvensa ja sitä paikkailtiin. Nyt on käynyt selväksi, että paikkaus ei ollut riittävä korjaus, vaan kivut ja kävelyn vaikeus ovat Abharin elämässä joka päivä.

IMG_20151209_131749

Hupihana päätti, että tämän Joulun kohokohta olisi Abharin polven leikkaus 23 pvä joulukuuta. Pojasta polvi paranee tai tässä tapauksessa poika polvesta paranee.

Toivotamme samalla piirakanpehmeitä ajatuspaketteja kaikille!

HYVÄÄ JOULUA! ❤

 

 

Käytä piirakkaa, ei kerosiinia!

Tässä kauniissa “kehdossa” nukkuu Karan. Orvoksi jäänyt poikavauva.

945210_597551526931156_1492595812_n

Kun tapasimme Karanin ensimmäistä kertaa, sukulaismies oli juuri hakenut hänet junalla kaukaa toisesta kaupungista Sakinakan slummin kulmaan Mumbaihin, kasvattaakseen hänet tyttäriensä pikkuveljenä. Sellainen on tapana tällaisessa tilanteessa Intiassa.

Tämä perhe on sama perhe, jonka elämän käänteistä Hupihana sai aikoinaan alkunsa.

Kolmessa vuodessa ehtii tapahtua paljon ja olla tapahtumatta. Karanista on kasvanut leikki-ikäinen poika. Isoäiti istuu huoneessa edelleen. Tyttäret ovat lopettaneet koulunkäynnin ja käyvät töissä “call centerissä”. Jasbir on nyt 18-vuotias. Luen papereistani hänen kirjaamiaan haaveita tulevaisuudesta; koreografi, hotel management. Niihin on vielä matkaa. Vanhemmat myyvät iltaisin itse tehtyjä välipaloja avokärrystä kadun varressa ja isä pitää perhettä varpaillaan mielialojensa vaihtelun mutkissa. Heidän kotinsa on siisti ja siinä on myös oikea ovi.

Siitä ovesta lähti toissapäivänä Karan leikkeihinsä. Tässä kohdin on muistutettava itseään, että elämä slummikulmissa on erilaista kuin esim Pohjois-Helsingissä. Hellassa ei ole “turvalukkoja”, marmorikuulat eivät ole väreittäin lajiteltuina omissa laatikoissaan jne.

Kun äiti lähti huhuilemaan Karania ympäristöstä, hän löysi pojan leikkimästä kerosiiniastialla. Astia oli tyhjä. Pojasta ei saanut selvää, oliko hän mahdollisesti maistanut sitä, vai mikä oli leikin teema. Pohjois-helsinkiläinen äiti olisi takuulla soittanut myrkytyskeskukseen, mutta sitä numeroa ei intialaisessa slummissa ole. Eipä siitä olisi juuri ollut apuakaan, sillä Karan meni seuraavassa hetkessä tajuttomaksi. Ja sitä seuraavassa hetkessä lääkäriin. Sieltä lääkäri lähetti hänet suoraan sairaalaan ja hän sai asianmukaisen hoidon.

Voi vain kuvitella helpotuksen määrää tilanteen kääntyessä onnelliseen loppuun. Voi myös kuvitella voimattomuuden määrän, kun tajuaa, ettei pysty maksamaan lapsen saamaa hoitoa.

Tästä kuvasta välittykööt se helpotus, onni ja kiitollisuus, minkä piirakkapower voi tarjota.

unnamed

Värikästä syksyä kaikille Hupihanalaisille!

SÄÄKATSAUS

Ilmoja on pidellyt.

Hyvä niin, sillä marjat ja sienet ovat kypsyneet juuri sopivasti sunnuntain Piirakkapysäkkiä silmällä pitäen. Feta ja lohi  eivät kasva sateesta tai auringonpaisteesta, mutta ne voi helposti poimia lähikaupasta. Eli virittäkäämme uunit 175-225° ja navigointilaitteisiin määränpääksi perinteinen rantapaikka Kaivopuistossa.

Alkukesästä suuri synkkä pilvi osui Mumbaihin, ihan juuri siihen paikkaan, missä asui Deepak. Tuo poika, jolla oli tuberkuloosi ja haave polkupyörästä. Keväällä, tavatessani Deepakin, hän näytti pyöräänsä iloisena. Isoisä vastaavasti näytti ylpeänä Deepakin piirustuksia. Lääkitys oli auttanut ja lahjaksi saatu patja oli tehnyt nukkumisesta mukavampaa. Aurinko valaisi lämpimästi ja kruunasimme päivän Hupihanalaisten tapaan kanapiiraalla. Mutta sitten, hyvän aikaa ennen monsuunia, tuli pilvi. Iso ja synkkääkin synkempi. Deepakin tauti oli ja eli jossain piilossa hänen sisällään ja eräänä aamuna hän menetti tajuntansa, eikä häntä saatu elvytettyä. Pilvi kuljetti tiedon ja kasteli Hupihanan taivaan kyynelillä.

Pisaroista muodostui pikkuhiljaa puro ja sen puron päässä on auringonsäteen valo. Sitä kohti siis. Viime viikolla aurinko pilkotteli isommin pilvien lomasta, kun piirakkarahaa käytettiin tyttöjen orpokodin verikokeisiin. Näitä teini-ikäisiä tyttöjä oli 19 ja heiltä otettin mm. HIV-testit. Tattadataaa ja säteilevän hymyilevä aurinko! Kaikki olivat terveitä!

Päätän sääkatsauksen tähän. Päätä sinäkin, että satoi tai paistoi, niin piirakka kannattaa aina paistaa. Kaivarissa tavataan. 🙂

PUMPSIS! PIIRAKKA LIVENÄ PAIKALLA!

Voi hyvät hyssykät! Vietin kolme täydellistä päivää Mumbaissa ja vessakylässämme. Sain nähdä ja tuntea piirakkapowerin elävänä ja toteutuneena. Ajattelin kulkiessani slummeissa, sairaalassa, junassa, riksassa, maalaiskylässä ja kaikkialla, että olette mukanani tungettuna taskuihini.

Aloitin “kotislummistamme” Sakinaka Pipelinelta, jossa yhteysmiehemme ja paikallinen voimavaramme, Ashley, jo odotti. Lähdimme kiertelemään aluetta. Slummi on valtava ja pipelinen/vesiputkien kylkiin rakennetuista kodeista osa on vankemmin rakennettuja ja osa tuulessa huojuvia muoviverhoseiniä. Kotien koko on viidestä kahdeksaan neliömetriin ja asukkaita kussakin neljästä seitsemään.

IMG_0002

Kujalla eräs neljän lapsen nuori äiti tulee huolissaan luoksemme. Yksi hänen pojistaan pitää hengittäessään pahaa ääntä ja toinen nukahtelee kaikkialle, eikä syö. Istumme hetkeksi heidän kotiinsa ja päätämme auttaa heidät lääkäriin.

IMG_2573

Hengityksen ääni on allergista. Ostamme lääkkeet ja äiti saa ohjeen pestä pojan nukkuma-alustan kuumalla vedellä. Isompi poika saa lähetteen sairaalaan seuraavaksi päiväksi röntgenkuviin. Äiti on ujo ja katsoo minua varovasti. Erotessamme yritän hymyillä rohkaisevaa piirakan levyistä hymyä.

Otamme Ashleyn kanssa riksan ja lähdemme tapaamaan Deepakia, tuota Hupihanan hoitamaa tuberkuloosipoikaa. Paikka on hieman sivummassa. Mumbain desibelit laskevat hiukan. Kulkukoirien räksytys seuraa meitä. Minä seuraan Ashleyä. On kuuma. Piikkilanka-aidan reunustamalla alueella on vain muutamia hökkeleitä. Katsekenttääni osuu vanha mies, joka tempoilee aidan piikistön läpi kantaen risukasaa. Hänen perässään vanha nainen, myös risujen kanssa. He ovat Deepakin isovanhemmat, jotka hoitavat näitä kolmea sisarusta. Risut on haettu, jotta saadaan tulta ruoan lämmitykseen. Deepak näyttää minulle pyöränsä. Pikkusisko hypähtelee ympärillä ja elää likaisessa pyjamassa omaa päänsisäistä elämäänsä. Minulla on kuumuuden lisäksi möykky rinnassa. Tämän perheen tarina on surullinen. Valtavan surullinen ja julma. Olen iloinen, että Deepak on silti voittamassa tuberkuloosin. Lähdemme hänen ja isoisän kanssa ostamaan perheelle ruokaa. Ja vaikka ostaisin kassettain kaikkea, Deepak toivoo vain muutamia pieniä asioita; kanapiirakkaa ja mangoa.

IMG_2581

Täältä suuntaamme Jasbirin kotiin. Jasbir on tyttö, jonka sisko, Nikita, kuoli malariaan ja josta sitten Hupihana sai sitten alkunsa. Unohdan, että on todella kuuma, kun kohtaan perheen äidin. Syleillessämme toisiamme vaihdamme ikävän, vaihdamme surun ja vaihdamme tämän hetken. Se kaikki valuu ilmaakin kuumempana kyyneleiden virtana kasvoilta kaulaan asti. Ilta alkaa olla käsillä ja lattialla on valmiina lättymäisiä täytettäviä piirakoita, joita äiti ja isä myyvät kadulla kärrystä. Saan mukaani muutaman maistiaisen. Suussani maistuu elämä.

FullSizeRender(5)

Seuraavan aamun aloitamme Sakinakassa Hupihanan medical campillä. Minä saan istua lääkärin vieressä tärkeässä osassa puntarivastaavana. Pöydällä on rivissä vitamiineja ja muutamia lääkkeitä. Edessämme on rivissä lapsia vauvaikäisestä teineihin. Tapahtuma houkuttelee paikalle 100 asiakasta.

FullSizeRender(8)

FullSizeRender(3)

FullSizeRender(14)

Osa potilaista saa ohjeita, toiset saa vitamiineja tai lääkkeen ja jotkut tapaukset tarvitsevat erikoislääkärin. Isä, joka tulee paikalle ihottumaisen, sairaan lapsen kanssa, saa jämäkän poistumiskäskyn. Vihurirokkoa ei pidä tulla levittämään muihin. Lääkärimme vastaavasti ansaitsee välissä vettä. Sen hän juo intialaisittain koskematta suullaan pulloon.

FullSizeRender(16)

Täältä kiiruhdamme Ashleyn kanssa hakemaan eilisen äidin ja pojan sairaalaan röntgenkuvaukseen. Kun ylitimme sairaalan luona katua, äiti pujotti laihan kätensä käteeni. Hän halusi auttaa minua kadunylityksessä. Hän oli niin kiitollinen, sillä pienempi veljeksistä hengitti edellisen päivän lääkkeillä ja peitonpesuohjeilla normaalisti.

FullSizeRender(20)

Riisuimme kengät sairaalan ulko-ovelle, kuten kuuluu, ja odotimme vuoroamme. Zubairin mahakipujen syy näkyi röntgenissä kahden senttimetrin kokoisena munuaiskivenä ja tilanne vaatii jatkoselvittelyä. Tunnelma oli vähän vaisu. Halusin sulatella asiaa hetken ja pyysimme äitiä ja Zubairia syömään ravintolaan kanssamme. Astuimme käsi kädessä äidin kanssa ravintolaan. Se oli hänen ensimmäinen kertansa ravintolamaailmaan ja ujous asui koko hänen olemuksessaan. Kukaan meistä ei syönyt käsienpesuvettä, vaikka se näytti laihalta sitruunasopalta.

Päivää oli vielä sen verran jäljellä, että lähdimme Ashleyn kanssa tapaamaan Hupihanan hoitamia lihasrappeumaveljeksiä. Suruksemmme tautia ja kipua voidaan vain helpottaa, mutta ei parantaa. Isompi pojista pysyy vaivoin istuma-asennossa ja hänen päivänsä kuluvat peltiseinän ääressä pientä televisioruutua katsoen.

IMG_3718

Nyt hän katsoi minua ja minä katsoin häntä ja vuoroin seinällä vipeltävää hiirtä. Sitten Sumeet siirsi katseensa takaisin rätisevään televisioon.

Yöllä en saanut unta. Kokemukset pyörivät villinä mielessä. Seuraavana aamuna Ashley tuli hakemaan minut junalle klo 6.15. Olimme matkalla kylään, jonne Hupihana on rakentanut lapsille vessat. En jaksanut enää välittää kuumuudesta tai puuterin puutteesta, sillä totta vieköön, olin tohkeissani. Aseman hälinässä oli toki muutama muukin junamatkailija.

FullSizeRender(18)

Ryysistääää! Työnnyin joukon mukana junaan sisälle. Reilun tunnin kuluttua saavuimme Badlapuriin. Täällä aikoinaan sotilaat vaihtoivat ratsujaan, mutta nyt en näe hevosia missään. On melko hiljaista, kun astelemme kaduilla Ashleyn kanssa kohti vessayhteistyökumppanimme kotia. Paikalle on saapunut koko suku ja kohteluni lähentelee kuninkaallisuutta. Katson powerpointilla vessan rakentamisen historian. Syötyämme ruhtinaallisen aamiaisen siirrymme autolla matkantekoon kohti Nambarwardia.

IMG_6236

Maisema autioituu ja äänet puuttuvat kokonaan. Istun takapenkillä mykistyneenä ja siirrän kelloa sata vuotta taaksepäin. Olemme viidenkymmenen kilometrin päässä Mumbaista, mutta täällä elävien ihmisten maailmasta tuo kaikki on pelkkää tuntemattomuutta. He käyvät kaivolla, pesevät pyykkiä, keräävät oksia, ajelevat puhvelilla, paistavat välpalaa auringon avulla ja kävelevät koululle kaksi tuntia. Paitsi pikkuväki, joilla on oma koulurakennus kylän sisällä ja siellä sisällä vessat.

IMG_6243

Yhden tytön työn kuvaan kuuluvat vauvavuohet. Hän näyttää ne minulle nostamalla suojan, minkä alla vuohivauvat asuvat.

IMG_6274

IMG_6295

Kun löytää paksumman puupalan, niin saa keittiöön tulen pidemmäksi aikaa.

IMG_6279

Sitten siirrymme koulurakennukseen. Nielaisen liikutusmomenttini. Taululle on kirjoitettu tervetuliaissanat ja lapsijoukko nousee harjoitetun yht`aikaisesti tervehdykseen. Tuntuu kuin edustaisin vähintäänkin Uniceffin ja Punaisen Ristin yhdistelmän kokoista organisaatiota. Haastattelen opettajaa. Haastattelen lapsia. Katson esityksiä ja leikkejä.

IMG_6247

Seison opettajan ja yhteistyökumppaneiden kanssa kuvissa. Oliko kuinka kuumaa? En enää muista.

IMG_6244

Jaamme lapsille keksejä ja saippuaa tuliaiseksi. Sitten tutustumme twistiin ja hyppynaruun. Pojat ja tytöt.

IMG_6256

Jätän lapset hyppimään ja käytän vessaa. Se on niin siisti. Se on niin juuri sellainen mistä oli sovittu.

IMG_3785

Käyskentelemme vielä kylää ympäri. Pieni vauva nukkuu päiväuniaan maahan laitetulla alustalla. Perheen papukaija hyppelee sen ympärillä. Kylän laidalla on aamulla kurkistellut kobra. Yhteisesti toivotaan monsuunin tulevan ja tuovan kaivoon vettä, sillä sen pohja häämöttää jo.

Hyvästelemme kyläläiset. Hyvästelemme Badlapurissa isäntäperheen. Yksi tytöistä katsoo minuun pitkään ja kysyy:” Do you like us?” Kaappaan hänet syliin ja rutistan vastauksen häneen niin, ettei epäilykselle tosiaankaan voi jäädä tilaa.

Kolme päivää meni. Tuntui kuin tapahtumia olisi ollut kolmen viikon edestä. Yritän pukea kiitollisuuteni sanoiksi Ashleylle. Hän hymyilee: “When are you coming back?”

En tiedä, mutta tiedän, että jokainen piirakka on tehnyt tehtävänsä. Työnnän kädet taskuun ja tunnustelen. Kyllä, siellä te kaikki olette olleet koko matkan jakamassa matkaa kanssani. KIITOS!

VAUHTIA JA VAARATILANTEITA

Tammikuun piirakka on ollut suolaista ja makeaa. Kyyneliä ja onnellisia hetkiä. Niin. Sitä elämää.

Tansanian pojat pallottelevat innoissaan ja lääkärintarkastuksen jälkeen unelma pelimatkasta Hesa Cupiin on askeleen lähempänä. Energian määrästä toteutus ei tule jäämään kiinni. Vai miltä kuva näyttää?

???????????????????????

Sakinakassa, Mumbaissa, oli Medical Campin vuoro. Yhteistyölääkärimme tutki taas yli 80 lasta.

???????????????????????????????

Tämä kuva taas on Tribalin kylästä, missä lapset harjoittelevat Hupihanan vessan käyttöä.

Tytöt omalla, pojat omalla reiällään, omien ovien takana.

2015-01-10 11.21.12

Sittenhän meillä on myös Deepak, tuberkuloosipoika. Deepakin tilanne on kohtalainen. Suomalaisittain voisi kai sanoa 50/60. Hupihana on käyttänyt häntä lääkärissä ja lääkkeet on ostettu. Se mikä on ollut varmasti edistävä tekijä tervehtymisessä, on unelman toteutuminen. Deepak on haaveillut polkupyörästä ja sen hän viimeinkin sai.

???????????????????????????????

Mutta pyörä ei ollut kovin hyvässä kuosissa. Ja kun polkijan jaloissa ei vielä ole tarpeeksi voimia, soisi pyörän sentään olevan kunnossa. Päätimme, terveydenhoidon nimissä, korjata sen.

2015-01-17 12.02.45

Korjaamoreissu oli poikkeus, ja niin mielenkiintoinen tapahtuma arjessa, että Deepakin pikkuveli vaati päästä mukaan. Ashley, yhteysmiehemme, ymmärsi asian tärkeyden ja he lähtivät porukalla kävelemään kohteeseen. Mutta sitten vauhti pysähtyi ja muuttui vaaratilanteeksi. Ahtaalla kadulla auto osui ja töytäisi innoissaan poukkoilevaan pikkuveljeen. Matka mutkistui sairaalaareissuksi.

5

Lopulta kaikki onneksi päättyi hyvin ja isoisä haki paikatun pojan sairaalasta ja Deepak sai pyörän korjaamosta.

2015-01-17 12.34.38

Onni on, että onnettomuus oli pieni.

Onni on, että pieni asia voi olla suuri onni.

Onni on pienikin yhteinen apu.

 

 

 

HOMMIA – VILINÄÄ – VILSKETTÄ

Joulukuu. Antamisen aikaa. Kauppakeskuksien kuusissa roikkuneita toiveita, joita toiset ihmiset toteuttavat, erilaisia avunantoja fyysisessä muodossa vauvoista vaareihin, yllätysleivonnaisia ja ties mitä.Hupihana iloitsee kaikista erilaisista, hyvistä näkemistään jutuista, niin kotomaassa kuin kauemmaksi vietynäkin.

Aiemmin syksyllä tutustuimme Liike ry:n Tansaniaan suunnattuun toimintaan. Siinä on Hupihanan oloista meininkiä. Koulunkäynti ei ole Tansanian kylissä ihan se “kuumin” juttu, mutta jalkapallo ja muu liikunta on. LiiKe ry onkin nostanut koulunkäyntimotivaatiota juuri liikunnan kautta. Harrastusmahdollisuudet ja välineet ovat kouluissa. Myös terveysoppi on tavoitteena saada kouluaineeksi. Koppa ja kroppa ovat loistavat yhteistyökumppanit.

Ensi kesänä Tansaniasta tulee Suomeen vuonna 2004 syntyneiden poikien joukkue pelaamaan Hesacupiin. Voi vain kuvitella mikä kuhina ja pöhinä pojilla on jo päällä. Mutta sitten on niitä muttia…malariaa ja suolistomatoja, muutamia mainitakseni. Meillä vastaavasti on  piirakkavoimaa ja sillä lähdimme tähän terveys- ja sairausosioon mukaan. Saimme pojat lääkärintarkastukseen, lääkitykseen ja matojen karkotukseen. Eli ei muuta kuin tsemppiterveiset Tansaniaan ja tervetuloa Suomeen.

http://www.liike.fi/

tempkuva

Samaan aikaan Intiassa, Tribalin kylässä, asustaa viitisenkymmentä perhettä omassa maailmassaan, 20 kilometrin päässä rautatieasemasta ja nettiyhteyksien ulottumattomissa. Toisaalta kylästä puuttuuvat myös vessat. Mehän kaikki tiedämme pissakakka-juttujen tärkeyden. Tällä viikolla kylän “koulun” nurkalle piirakkamuurattiin Hupihanan voimin ensimmäisen vessan perustukset. Tilaisuus oli vaatimaton, mutta omalla tavallaan juhlava.

Näillä mennään joulukuista vilinää ja vilskettä eteenpäin. Torttuvoimia kaikille!